Katkelmia hämärässä, tuokion
äärellä
Octavio Pazille.
Kalmankipeät
kurjat nuokkuvat vetisten katulamppujen
himmeässä
loisteessa
kuin tanssivat
ilottomat varjot.
Mikään kauempana
hohtava valo ei näyttäytynyt
niin nurjalta,
jos niistä yksikin erehtyi koreografistaan.
Siinä vain oli
jotain väärää
voi sitä ilon
määrää.
Kun ilta jaksoi
muljauttaa
tummat värikkäät
silmänsä raolleen
ei se tohtinut
iskeä
luomiansa yhteen
nähdessään
siristelevällä
katseellaan
maailmaan
juopuneita, päivän pentuja.
Kuu katsoo
taivaaltaan
ja väärinpäin on
oikeinpäin
ja tuuli, joka
kesti illan pehmeän hyväilyn
näytti, kuinka sen
silmät eivät sulkeudu koskaan,
ei edes hyväilyn
voimasta.
Toiset, joista
minunkin kuvani on tehty,
odottavat minua virtaavan
veden tuolla puolen
veden, joka
heijastaa taivaasta pudonneita taloja
ja virran, joka
muuntaa niiden
ääriviivat
irvikuvaksi kiven
unelmasta.
Me, joista minun
peilikuvani
näkyy historian
vääristämänä
epätodellisena
paratiisina, josta
ei saa unelmoida,
olemme ne
tummemmat lehdet,
jotka jäävät aurinkokylvyttä.
Kuitenkin kaipaan
sitä, joka oli, vaikka
se mikä oli, onkin
kuollut,
muttei näköjään
kuopattu.
Ajan kyllästämä
tunne
on kuin hapan
viini
katkeroittaen
muistin, joka
heitti minuuden
ulos talostaan.
Oktaavissa
kuiskaava runoilija
paneutuu kostealle
ruoholle
lepäämään
kasvot kohti
valkeita hiljaa lipuvia laivoja, jotka
ohi
puuskuttaessaan antavat kasteen taivaankasvolle
hiljaisuuden
koetellessa tärykalvoja, niin
kuin sadetta
kuunnellessa.
Kuulitko Octavio kuuntelematta.
Lehdet tummuvat ja
vesi tiivistyy kiveksi.
Timantin koristama
kaulakuoppa sykkii kiven takaa
kirkkaampaa valoa
ja antaa sokean koskettaa itseään
koskettaen myös
toista.
Yön peittämät
vartalot takovat kiviröykkiöiden takana
paljon puhuttua
himoa. Rankkasade satoi puheen saveksi,
josta muovattiin
lakikirjoja, pykäliä ja viidakoita.
Kukaan ei saanut
niistä mitään selvää ja
silti kaikki niitä
kuuntelivat.
Ei ääneen lausutut
lupaukset olleetkaan
niin kauniita, kun
aamun rouva näytti herttansa.
Sapeleiden kalske
sanoo hyvää yötä keskiyö. Tulivaunut hohtavat
melankoliaa
Aamukuningattaren saattojoukon yrittäessä peittää
heikolla
puuterillaan toivon säteitä auringonpalvojille.
Kaikista kukista,
jotka jätettiin poimimatta, poimin sinut
ja jätin
maljakkoon kaipaamaan.
Syvän usvan
talviunesta paenneet sadepisarat
antoivat sinun
paljaalle ihollesi peitteen
lumpeenkukkien
kannatellessa keveää ruumistasi.
Mustan lammen
ammottava suu
anoi säteille
kulkulupaa, jotta
luomesi olisivat
auenneet
sim-sala-bim.
Minä kahlasin
kukkien mereen
vyötäisiäni myöten
hakemaan seppelettä
tyttärieni iloksi
heittäydyin unikkojen riemuun
ja aloin poimia
meren pohjaan vaipuneita unelmia, mutta
sitä ennen minun
piti hukkua.
Mitä minä näenkään
tästä suloisesta ikkunasta.
Kurjet vartioivat
pesiään pilvien lattialla,
ja niin kuin
ihmiset julmien tekojensa kynnyksellä
ne näyttävät
levollisilta, mutta vain uhratakseen
valheen heitä
tuijottaville. Aina samaan aikaan
ne kuitenkin
auraavat Jumalan lunta tai suolaavat
enkelten
liukastamia kyynelpolkuja, joita
korpit jäädyttävät
ihan vain katseellaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti